Henriikka Rönkkönen - Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

En suosittele lukemaan kirjaa silloin kun olet: krapulassa, sen jälkeen, kun sinulle on kerrottu että taas yksi kavereistasi on löytänyt uuden ihanan suhteen ja sinä mietit että miksi tapaat tinderissä vain friikkejä, ja miksi olet edelleen yksin, ja miksi se yksi ihana kundi ei laita viestiä/soita.  En todellakaan. Tästä kirjasta ei tule silloin millään lailla hyvä olo.

Mutta jos et ole krapulassa ja tunne kaiken maailman angsti-fiiliksia, niin sitten suosittelen ehdottomasti tutustumaan kirjaan. Toki kirja on paikoin liioiteltu, ja välillä tulee olo että pyritäänkö tässä tahallaan järkyttämään, mutta henkilökohtaisesti pystyin samaistumaan yllättävän moniin tilanteisiin.

Henriikka Rönkkönenhän pitää sinkkublogia, ja siitähän idea kirjaan (ilmeisesti) lähti. En ole itse pahemmin blogiin tutustunut, ja kirjaankin törmäsin ensimmäisen kerran NYT-liiteen haastattelun kautta, jossa puhutaan abortista.

Kirjan esipuheessa kerrotaan että kirja on "faktaa ja fiktiota. Osa on tapahtunut minulle, osa tutuilleni, osa mielukuvituskavereilleni". Päähenkilönä kirjasa on Rönkkönen itse. Kirjassa kaikki tapahtuu hänelle. Hän puhuu rivoja ja ronskisti, ja heittää huonoa (ei tietenkään omasta mielestään) läppää. Hän harrastaa sitä epämääräistä sinkkusähläys seksiä ja on vain oma itsensä, yrittäessään samalla löytää sitä jotakuta jonka kanssa vain natsaisi.

"Sielunparantaja sen sijaan olisi halunnut nähdä minua vaikka joka päivä. Hän laitteli viestejä ainakin neljänä päivänä viikossa, vaikka en edes vastannut suurimpaan osaan. Ja vaikka vastasinkin, että en ole kiinnostunut, viestejä tuli edelleen." 

Kirja on hauskasti kirjoitettu tarina sinkkuelämän raadollisuudesta. Mietin vain välillä, että se taitaa olla nykyään aika trendi. Osoitetaan hieman vallankumouksellisesti että "hei, olen yksin ja se on ihan fine, en ole ollenkaan epätoivoinen ja HALUAN olla yksin. Se on oma valintani" ja samalla nieleskellään kyyneliä ja vedetään niitä viikonlopun viinipullon jämiä kotona (tämä EI ole kuvaus omasta elämästäni). Toki olen itse aivan mestari tuossa vallankumouksellisessa ajattelussa. Eikä siinä ole yhtään mitään vikaa. Itse ainakin olen mielummin juuri noin (miinus ne kyyneleet ja viikonlopun viinin jämät), kuin sitten epätoivoisena etsimässä miestä jokapaikasta ja hyväksymässä joka ikisen miehen, joka vain sattuu pitämään minusta. Vaikka minä en pahemmin pitäisikään hänestä.

Kirja on mielestäni myös ihanan virkistävä. Tässä päähenkilö ei satu vain törmäämään kadulla elämänsä mieheen, ja yhtäkkiä, noin vain kaikki sutjaantuvat. Ei, tässä puhutaan todellisista asioista, ja miten niihin todennäköisesti reagoisi. Kuinka paskamaista on kun ihastuu yksipuolisesti, kun toinen ei puhu. Kun yhdenillan jutut rupevat kyllästyttämään, kuinka äsyttävää on kun onnellisesti parisuhteissa olevat hokevat että "pitää vain laittaa itsensä likoon", ja kuinka paskamaista on olla yksin, välillä.

"Kaikkein suurin muutos oli se, että en etsinyt enää onnea miehistä. Opin, että niin kauan kuin haluan miehen tekevän minusta onnellisen, tulen olemaan tyhjä ja onneton"

Koin, ehkä että kirjan pääsanoma oli, että kukaan ei tule pelastamaan sinua. Et voi olettamaan, että kun tapaat miehen, asiat maagisesti loksahtaisivat paikoillen. Sinun pitää itse tehdä elämästi sellainen jollaiseksi sen haluat. Sinun pitää itse olla oma pelastajasi.