"Nojaan päätäni junan ikkunaa vastem ja katselen ohi lipuvia taloja kuin elokuvan kamera-ajoa. Kukaan muu ei näe niitä samalla tavalla kuin minä; edes talojen omistajat eivät luultavasti näe niitä koskaan tästä kulmasta. Minulle tarjoutuu kahdesti päivässä, vaikkakin vain ohikiiltävän pienen hetken ajaksi, mahdollisuus kurkistaa muiden ihmisten elämään."
Päähenkilö Rachel matkustaa päivästä toiseen samalla junalla. Junan ikkunasta hän alkaa seurata radanvarren talossa asuvaa pariskuntaa, jolle kuvittelee mielessään täydellisen onnelllisen elämän. Hän ehkä liiankin tiiviisti, ja kummallisen omistushaluisesti seuraa heidän elämäänsä.
Sitten eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä muuttaa kaiken, ja rikkoo idyllin, jonka hän on päässään luonut, ja pian sen jälkeen pariskunnan nainen katoaa. Rachel haluaa selvittää mitä naiselle tapahtui, ja samalla mutta tulee kietoutuneeksi yhä kohtalokkaammalla tavalla vieraiden ihmisten elämään.
Rachelillä on pahoja ongelmia, joita hän ei hallitse ja antaa kontrolloida elämäänsä. Hän ei ole aivan tavallinen sankari, hän ei ole täydellinen, ja siksi varmaankin ihastuin kirjaan. Hän on rikki, hänellä on pieni halu muuttua, mutta antaa heikkoutensa voittaa.
En ollut tutustunut kirjaan aiemmin, olin lukenut ohimennen jostain että kirjasta on tulossa leffa, mutta muuten jätin sen aika lailla omaan arvoonsa. Suomalaisen kirjakaupan henkilökunta kehui kirjaa vuolaasti ostaessani sen, itse noukin sen hyllystä lähinnä kohtuullisen hinnan vuoksi, ja en kyllä katunut hetkeäkään. Olihan kirja minun TBR-listallani, joten oli kiva saada se sieltäkin pois luettua.
"Huoneeseen laskeutui epämukava hiljaisuus, se täytti koko tilan, se humisi korvissa, minun tuli kuuma ja epämiellyttävä olo. Aivot lakkasivat toimimasta, en tiennyt, miksi olin tullut. Mitä ihmettä minä oikein tein siellä? Jostain etäältä kuului matala jylinä - juna oli tulossa. Vanha, tuttu ääni tuntui lohduttavalta."
Kirja on syystäkin tullut suosituksi ympäri maailmaa, se imee lukijan heti mukaansa. Kirja kiehtoo heti alusta lähtien. En malttanut laskea sitä käsistäni, vaan luin teoksen putkeen, en ole hetkeen törmännyt näin hyvään trilleriin, joka tuntuu etenevän täydellisesti omalla painollaan. Kirjan kannessa on arvostelu Tess Geritseniltä, jonka teokset olen lukenut useaan otteseen, ja mietin itsekseni, että jos hänkin pitää kirjasta, niin pakkohan sen on olla hyvä.
Pidin kirjassa siitä, kuinka et todellakaan voinut arvata teoksen loppuratkaisua, ja kuinka hyvin Hawkins on onnistunut kuvaamaan ihmisluonteen, sen hyvät ja huonot puolet. Kuinka onnistuneesti hän on onnistunut kirjoittamaan ihmisen kieroutuneeksi ja vialliseksi, kuvaamaan ihmisluonteen synkän puolen.
Suosittelen kirjaa trillereistä tykkääville. Itselläni kirja nousee yhdeksi ehdottomaksi suosikiksi, jota tulen lukemaan yhä uudestaan (ja jota tulen tyrkyttämään kaikille perheenjäsenille ja tutuille!)
"Yksi tietää surua, kaksi lupaa iloa, kolme tuo tyttölapsen. Tyttölapsen. Tyttölapsen. Jään jumiin kolmanteen kohtaan, en vain pääse edemmäs. Pääni täyttyy äänistä, suuni täyttyy verestä. Kolmas tuo tyttölapsen. Kuulen harakat - ne nauravat, pilkkaavat minua, käkättävät remakasti. Lintuparvi. Pahanilmanlinnut."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti